En siis yksinkertaisesti ole kerennyt kommentoimaan kenenkään blogiin mitään, saati sitten itse pulinoimaan! Kiirettä on pitänyt...

Kesä oli ja meni. Tuli syksy, syksy joka ei edes tunnu syksyltä sillä aurinko lämmittää meitä harvase päivä ja sateitakin saa niin että niistä jopa nauttii! :)

Olemme olleet hyvin menevää sorttia, puistoja, kerhoja sekä kyläilyä! Mukavaa, siksi aikaakin jää paljon vähemmän... Ja olenpas aloittanut uuden harrastuksenkin, nimittäin zumban! Ei siitä turhaa ole hittiä tullut, se on todettava! Hiki virtaa ja hymy korvilla saakka... Niin kivaa se on, ja mikä parasta sillä nollaa pään aika täydellisesti! :)

Junnu on oppinut paljon uusia taitoja ja perässä on tosiaan pysymistä. Yritän järjestää aikaa jotta pääsisin perehtymään kaikkien blogeihin pitkän taon jälkeen oikein kunnolla, ketään en ole unohtanut! ;)

Ja näemmä kävijä laskurikin sanonut sopimuksensa irti, nyt siis uusi... Ihme juttu...

Eikö yleensä sanota että ensimmäinen lapsi on se haastavempi ja seuraava on sitten paljon helpompi? Nukkuu yöt, ei kitise turhia ja antaa vain maailman suloisempia hymyjä... No, meillä se taisi mennä täysin  päin vastaisesti! Esikoinen oli hyvin perus tyytyväinen, söi tuttia ja hymyili kaiken aikaa. Öitä ei kyllä nukkunut, mutta sitten nukuttiin yhdessä päiväunia. Tämä kuopus on kyllä sitten ihan omaa maatansa. Yöt, päivät, illat... Nukuttaminen on aina ollut hankalaa, nukkuminen hankalaa... Onneksi aina jaksaa kun katsoo maailman pyöreimpiä ja suloisempia silmiä, taivaallisen kauniita hiuskiehkuroita...

Nyt olisi edessä kovaa koitosta. Pienimuotoisesti hissun kissun, yritetään nukuttaa omaan sänkyyn, niin ettei syliin. Nukkuu kyllä omassa sängyssä, mutta ei nukahda sinne. Aina ennen, yhden helpon lapsen äitinä, nauroin ja ihmettelin että miksi pitää opettaa lapselle syliin nukahtaminen! Pah, silloin kun keinot on kaikki käytetty ja huutaakkaan ei voi toisen antaa, niin vaihtoehtoja ei ole... Ihan pienestä asti illat olivat vaikeita. Huutoa ilta kuudesta ilta yhdeksään tai kymmeneen, ennekun pikku ukko nukahti.

Nyt kun arki alkaa taas, ja pikku miehelläkin on jo kokoa, ja ikää.. Alkaakin sitten harjoitteluja ja syliin nukuttamisen vöhentymistä.

Mukavaa päästä taas kerhoihin, puistoihin ja muuhun tuttuun arkeen. Lomat on nyt lomailtu ja nautittu on siitä että käsiä on neljä ja vessaan pääse yksin! :) Kahvikin on oikein hyvää kuumana...

Muuten, aamut jolloin herää jonkun painajaisen jälkeen ovat sikäli onnellisia että voi huomata kaiken olleen vaan huonoa unta ja mitään minkä vuoksi äsken luuli itkevänsä ei oikesti tapahtunutkaan. Tänään heräsin puristamaan miestä tiekemmin kiinni itseeni. Olin nähnyt unta että mies sai tarpeekseen, joi kamalat kännit ja pussaili muita... Muuta en enää unesta muista kuin sen että itsin hysteerisesti ja tunsin tuskan. Onneksi kaikki oli vaan unta! :)

Sitä se loma on tuonut tullessaan. <3

En muista milloin oltaisiin avomiehen kanssa oltu näin, näin lempiväisiä! ;)

Olen ollut yli kymmenen vuotta ainoa lapsi, aina toivonut sisarusta, sitten sain niitä kolme. Ensin olin hyvin läheinen veljieni kanssa... Sitten tuli omat lapset, ja jotenkin se läheisyys katosi. Enkä edes tajunnut sitä, ennen kuin nyt, kun se on taas palannut. Sitä huomaamatta valuin niin täysillä tähän omaan arkeen, että unohti miten paljon rakastaakaan omia veljiään, ja tahtoo olla lähellä heitä. Mukana heidän elämässään, ja kuulua heidän arkeensa. Olla se jolle voi soittaa kun joku koulussa kiusaa, tai se jolle kertoa jos harmittaa. Ikää heillä on vasta vajaat 10v., mutta nyt jos koskaan on taas aika kuulua yhteen. Sain jopa oman päivän, pikkuveljen päivän ja isoveljen päivän lisäksi tuli nyt isosiskon päivä! Silloin isosisko saa ruusun ja suklaata. :)

Onnea on myös olla yhdessä perheenä. Liikkua yhdessä, tehdä yhdessä olla yhdessä. Olemme nauttineet kalastamisesta, syöneet hyvin, nukkuneet ja kyläilleet. Shoppailuakaan ei saa unohtaa ;). Pian lähdetään reissuun, kotimaan matkailua parhaillaan. :)

Nauttikaa ja rakastakaa toisianne! <3

Välillä vaan ahdistaa ja tuntuu ettei jaksa, sitten taas muistaa miten ihanaa on kun on kaksi maailman rakkainta ja kauneinta lasta ja mies joka oikeasti rakastaa! Ja jota oikeasti rakastaa! <3

Nyt on ihana huoleton yhteinen lomamme alkanut, tämä mamma on jo viettänyt aikaa ihan itsekseenkin mm. kampaajalla ja shoppailemalla, mikäs sen huolettomampaa! Vielä olisi yhteisiä suunnitelmia sekä ihanaa huoletonta yhteistä aikaa vaan lorvailemalla! :))) Lomalla tuppaa myös riitojen määrä kasvamaan... Oma tyyli arkisin ja omat tottumiset päivän kulussa, yht äkkiä toinen tekeekin toisin tai ei tiedäkkään mitä "oikeasti" klo 11 tehdään! On siis ihan hyvä olla hetki irti... Viettää vaikka päivää naisten kanssa ikeassa! ;)

Sää tekee tepposia, rakastan kesää ja lämpöä, mutta nyt alkaa kroppa sanomaan sopimusta irti. Termostaatti ei jaksa enää ja olo alkaa käymään tukalaksi... Samalla mietityttää ilmasto ja sen hurjat muutokset. Tälläinen kesä suomessa, ilma on kun tropikaariossa, jossain satoin tänään pullon korkin kokoisia jää rakeita... Mitä vielä?? Mitä kaikkea meidän lapsemme näkevät? Entä lapsenlapsemme???

Joskus tulee sellaisia hetkiä että alkaa pohtimaan, liian kauas... Onko kaikki tyhjää, alkaa alusta vai uudesta alusta? Kukkasena, maailman toisella puolella miehenä???  Sitten ahdistaa, ja pitää pyyhkiä pää tyhjäksi! Tavallaan tyhmää edes miettiä tälläisiä asioita, pitäisi elää hetkessä ja nauttia siitä mitä on, muuten karkaa!

Nyt kuitenkin lomailemme ja palaan taas kun aikaa on ja ideoita mistä kirjoittaa...

Ja tämä äiti on...

Joskus, on niin väsynyt olo, tekee mieli laskea sataan ettei joko itke, huuda tai heitä takkia naulaan! Kitinä, itku, vinkunat ja se ettei saa hetkeäkään istua rauhassa, tuntuu joskus niin pahalta ettei sanotuksi saa.

Joskus, ei aina.

Nyt tuntuu siltä... Ja lomaan (siis miehen) on tasan 7 päivää, tunteja en ole vielä laskenut sillä vösyttää. Itku on niin lähellä, mutta niin kaukana ettei jaksa. Huudattaa, kiukuttaa.

Katse on nyt suunnattu kaikkiin ihaniin asioihin joita lomalla voi, saa ja tehdään!

En nyt saa aikaseksi mitään fiksua kirjoitettua edes tänne... Kunhan yritin purkaa oloa... Palaan paremmin jutuin kunhan tämä taas tästä.

Alkuun myönnettäköön että olen nyt vasta oppinut käymään puistoissa lasten kanssa, joten kaikki tämä on minulle uutta ja ihmeellistä !

Ensiksi lasten kaitseminen: Tänään sattui niin että esikoiseni ja eräs toinen saman ikäinen poika laskivat mäkeä leikki mopoilla. Noo, he tekivät tuttavuutta ja laskivat aina samaan aikaan, mutta omilla mopoillaan. Sitten katsoin muualle ja pian huomasinkin vieraan äidin nostamassa lastani pois moposta... Hän siirsi lapseni pois ja pisti lapsensa tilalle... Noo, hetken mietin, sitten tajusin että lapseni (täysin samanlainen) mopo oli mäen alla ja hän oli siis ajatellut päästä vähemmällä ja vaihtaa toisen pojan kanssa mopoja juuri silloin kun toisella oli mopo mäen päällä. Se on totta, niin ei saa tehdä. Mutta, saako vieras äiti ohjata lastasi?? Jos saa niin missä menee raja??? Äiti tuli sitten sanomaan, että anteeksi mutta hänen lapsensa ei saa tehdä noin niin ei muutkaan saa tehdä noin ettei hänen lapsensa mene sekaisin siinä mitä saa tehdä ja mitä ei... Ok, olen samaa mieltä, MUTTA istuin vieressä ja minulle olisi voinut asiasta sanoa, olisin mielestäni tehnyt sen itse. Siirtänyt lapseni ja kertonut miksi tein niin. Jos lapseni tekee jotain tuhmaa, saa hänelle toki sanoa... Mutta jäinkin miettimään että missä menee raja? Mikä tuntuu oikealta, mikä väärältä? En tiedä...

Toinen asia: Vaatteet! Hassu asia, juu, mutta silti... Onko puistoon pakko pukeutua "Moi, olen ÄITI" asuun??? Miksein saisi, vai saako pukeutua kauniisiin vaatteisiin, laittaa hiukset ja ripsiväriä??? Korun??? Minä ainakaan en ole tänäkään päivänä luopunut naisellisuudestani! Pidän pukeutumisesta, pidän siitä että hiukseni ovat laitettu ja väriä poskilla. Se on minua, olen myös äiti, mutta en halua näyttää siltä! :) Hassua(ko)?

Kolmas asiani: "Miten vanha sinun on? Mikä ikäero heillä on?" Juu, vastailen mielelläni ja tutustun ihmisiin, mutta en jotenkin vaan osaa puiston keskustelu kaavaa... Olen ihan hukassa ja en osaa vastavuoroisesti kysyä että "entäs teidän?" "Pissaako jo pottaan ja syökö kiinteitä?" Entäs sitten? Mukavaahan se on rupatella hiekkalaatikon reunalla, mutta miksi aina samalla kaavalla?

Ja ilokseni mainittakoon, että nykyään viihdyn oikein hyvin puistoissa, nautin lasten kanssa olemisesta ja aikuistenkin! :) Päivät kuluvat nopeammin kun osan ajasta on muuallakin kun omalla tontilla!

Tänne kun kun kirjotan, niin pidän tätä tavallaan päiväkirjajani... Taitaa yksi lukijoista tietää nimeni, muut eivät... Noo, noloa tai ei, en tiedä, en myönnä...

Olen pohtinut muutaman päivän syntymäpäivän ja häiden merkitystä, lähinnä itselleni... Häät ovat edelleen sellainen asia mitä en ole henkilöhohtaisesti saanut kokea, en morsiammena enkä liienmmin kaasonakaan.. Kuitenkin haaveenani olisi joskus olla se päivän prinsessa! Ja voisin veikata etten ole ainoa, tai oikeistaan toivoisin etten ole ainoa..

Päivän prissessana olisin mielelläni vain ja ainoastaan lähimpien ihmisten kanssa, pienesti mutta hyvin kauniisti... Sitä päivää olen paljon miettinyt, kuka ei? Saisin olla laitettavana, kauniina, päivän tähtenä ym. muuta. Ongelma taitaa olla siinä ettei minua ole kosittu, ja siinä etten minä tahdo kosia... Vanhollinen, juu, miksi, en tiedä!!!

Syntymäpäivä, se on kerran vuodessa mutta kuitenkin joka vuosi. Otan jostain ihmeen ja kumman syystä joka vuosi stressin siitä ettei kukaan muista minua, jaksa edes viestiä puhelimeen rustata, tai vaikka soittaa ja sanoa onnea! Yritän olla hyvä ystävä, en halua olla muuta. Haluan olla sellainen ystävä kun itse haluaisin että minulle oltaisiin. Pieni salainen haaveeni olisi että vaikka joku ystäväni yllättäisi minut ja veisi kakulle, ilmeisesti sekin on liian suuri haave...

Naurettavaa, eikö? Vai onko sittenkään? Saako aikuinen edelleen toivoa "kunnon" synttäreitä?????

Ei siinä mitään, kyllä minä tiedän että mies muistaa, lahjoin, sanoin ja teoin. Mutta kun olisi myös kiva että muutkin muistaisivat edes kerran vuodessa ystävää joka niin haluaisi olla ystävä! Isää ei kiinnosta, tuskin saan edes viestiä, ellen sitten facebookin kautta... Kiitos facebookille, minulla edes on jonkinnäköiset yhteydet isään...

Ah, mikä purkaus... Päiväkirjoilla taitaa sittenkin olla kuin ollakkin terapeuttinen vaikutus, olivat ne sitten paperilla tai ei... Kiitos ja anteeksi lapsellisuuteni...

On totta että työ on rankkaa, oli se sitten siivoamista, leipomista, palvelua, hoitotyötä ym ym ym... Se että heräät aamulla töihin, tai teet vuorotöitö, se että odotat kotiin pääsyä. Olet palveluksessa jollekkin, kiinni jossain... Usein se menee niin että nainen hoitaa kotona lapset, mies hoitaa palkka työn. Nainen tietää mitä työelämä on, hän on itsekkin kokenut sen, mutta voiko miehellä olla hajuakaan mitä on olla kotona???

Luuleeko miehet että meillä on lakisääteinen kahvitauko tai peräti kaksi? Entäs lounas, luuleeko miehet tosiaan että sen syöminen saati sen muistaminen on helppoa? Entäs vessassa käyminen, tietäänköhän miehet ollenkaan, että vessaan ei todellakaan vain mennä??? Postilaatikolla käyminen, päivän lehden lukeminen?? Tiedän ja tiedostan että asiat ovat juuri niin vaikeita kun me niistä itse teemme, ja siksi arki voi olla joko helppoa tai vaikeaa... Minusta toisinaan helppoa ja toisinaan henkisesti aika raskasta...

Muistan kun esikoisen jälkeen palasin töihin, se onni, kahvitauko! Lämmin ateria! Vessatauko! Työkaverit ja jonninjoutava höpötys! Oman osaamisensa näyttäminen, tässä minä olen hyvä!

Koti elämäkin on ihanaa, saan nähdä lasteni ensimmäisen askeleen, ensimmäisen kuperkeikan, ensimmäiset sanat, lauseet.... Saan valita itse päivänkulun, laiskottelu päivä, puuhapäivä, kyläily päivä...

Olisi kuitenkin ihanaa jos mieskin saisi edes hetken kokeilla mitä se todellisuudessa on... Juu, tiedän että siihen on mahdollisuus, on kuitenkin fakta että edelleen suurin osa naisista vaan tienaa heikommin kun miehet...

Ja muistakaa olla onnellisia siitä että/kun ja jos teillä on TERVEET lapset!!!

Onni on:

Rakastua aina vaan uudelleen. Miten ihanaa onkaan huomata yhdeksän vuodenkin jälkeen, rakastuvansa aina uudelleen ja uudelleen mieheensä. Välillä on toki hetkiä kun on vähemmän rakastunut, mutta sitten taas syttyy kipinä! Pitää saada uudelleen ja uudelleen halata, pussata, ei saa kösiään pidettyä erossa toisesta...

Omata maailman ihanimmat lapset. Jotka ovat terveitä! Kaksi vuotias joka on älyttömän suloinen ja komea, jolla on sana hallussa ja joka sutkauttelee suustaan ihania asioita. Puoli vuotias joka kehittyy hurjaa vauhtia, hurmaa isoilla sinisillä silmillään ja joka hauskuttaa pitkällä tuuhealla tukallaan! Kuinka rakastankaan....

Saada perhe. 14 vuotta odotin itselleni sisaruksia, se on pitkä aika olla yksin ja odottaa... Sitten sain 2 veljeä ja  1 siskon. Äiti, joka tukee aina. Äiti joka on mummu lapsenlapsilleen rakkaudesta.

Omistaa talo. Olen aina haaveillut omasta talosta ja pihasta. Nyt minulla on se. Se pääsee aina välillä unohtumaan, mutta sitten kun nipistää itseään muistaa taas olla onnellinen.

Saada omia hetkiä. Vietin perjantaina illan ja yönkin kahdestaan mieheni kanssa, katsoimme elokuvaa ( sinkkuelämää 2! UPEA ;) ) ja pidimme toisiamme kädestä kiinni. Muuta ei tarvittu, kipinä syttyi jälleen!

Olla ystävällinen. Olen monesti miettinyt millaisen ihmisen kanssa haluaisin olla ystävä. En toivo ivallisuutta, ilkeyttä tai kateellisuutta. Siksi haluan olla ystävällinen, rakas, inhimillinen ja ymmärtäväinen.

Olla suorasukainen. Joskus on osattava sanoa miten asiat on, tai osattava puolustaa itseään tai lapsiaan. Sen osaankin, tarvittaessa osaan avata suuni, ja sen myös tietävät kaikki minut tuntevat. Olen myös tiedostanut asian ja oppinut kantapään kautta että joskus on pidettävä mölyt mahassa....

Omata haaveita. Niitä on jokaisella oltava.

Aina on niin että murehtiminen on helpompaa kuin nauttiminen tai tyytyväisenä oleminen... Milloin murehtii rahasta, milloin tulevasta... Onnekseni avasin silmiäni ja pohdin että meidän junioirin huudot on karkeasti sanottunu vähentyneet puolella, nyt voi jopa joskus autossa kuulla radiota, tai nukuttaa vaunuihin ilman puolen tunnin huutoa! Jokaista nukutusta ei ole pakko tehdä itku kurkussa sylissä keinutellen... Aika haastavaa aikaa ollut, näin helppottuneena totean. Mitenkään ei mielstämmä olla "opetettu" näille tavoille vaan kaikki on vaan ollut hieman haastavempaa...

Esikoisen uhmakin, minne lie suurin osa kadonnut!!! Upeaa! :) Tilalle on tullut "Äiti haluan sinun syppyyn"- pyynnöt jokaisen "ei:n" tilalle! Fantastista! Miten tuntuu ettei tätäkään ole aikasemmin tajunnut... Murehtii vaan...

On siis helpompaa nähdä kaikki huono ja epämieluista, kuin ihana ja upea... ? Vai onko? Ei toki aina...

Lottoa on taas laitettu, toivoisin kovasti olevani se onnekas ja todella epäitsekäs tulevana lauantaina joka tulisi onnelliseksi ja tekisi monen onnelliseksi! Rahaa tuntuu menevän tasan yhtä paljon kun sitä on, toisena kuuna paljon enemmän ja toisena paljon vähemmän, silti joka kuukausi huomaa sen loppuvan kesken! Ärsyttävää, toivoisin kovasti olevani niin onnellisessa asemassa ettei joka kuukausi tarvitsisi pohtia samaa...

Toki olen super onnellinen terveistä lapsista, upeasta miehestä, valtavasta talosta ja kaikesta... Mutta aina voi haaveilla!

Onko kellään samoja ajatuksia? Ratkaiseeko raha tosiaan niin paljon?