Eikö yleensä sanota että ensimmäinen lapsi on se haastavempi ja seuraava on sitten paljon helpompi? Nukkuu yöt, ei kitise turhia ja antaa vain maailman suloisempia hymyjä... No, meillä se taisi mennä täysin  päin vastaisesti! Esikoinen oli hyvin perus tyytyväinen, söi tuttia ja hymyili kaiken aikaa. Öitä ei kyllä nukkunut, mutta sitten nukuttiin yhdessä päiväunia. Tämä kuopus on kyllä sitten ihan omaa maatansa. Yöt, päivät, illat... Nukuttaminen on aina ollut hankalaa, nukkuminen hankalaa... Onneksi aina jaksaa kun katsoo maailman pyöreimpiä ja suloisempia silmiä, taivaallisen kauniita hiuskiehkuroita...

Nyt olisi edessä kovaa koitosta. Pienimuotoisesti hissun kissun, yritetään nukuttaa omaan sänkyyn, niin ettei syliin. Nukkuu kyllä omassa sängyssä, mutta ei nukahda sinne. Aina ennen, yhden helpon lapsen äitinä, nauroin ja ihmettelin että miksi pitää opettaa lapselle syliin nukahtaminen! Pah, silloin kun keinot on kaikki käytetty ja huutaakkaan ei voi toisen antaa, niin vaihtoehtoja ei ole... Ihan pienestä asti illat olivat vaikeita. Huutoa ilta kuudesta ilta yhdeksään tai kymmeneen, ennekun pikku ukko nukahti.

Nyt kun arki alkaa taas, ja pikku miehelläkin on jo kokoa, ja ikää.. Alkaakin sitten harjoitteluja ja syliin nukuttamisen vöhentymistä.

Mukavaa päästä taas kerhoihin, puistoihin ja muuhun tuttuun arkeen. Lomat on nyt lomailtu ja nautittu on siitä että käsiä on neljä ja vessaan pääse yksin! :) Kahvikin on oikein hyvää kuumana...

Muuten, aamut jolloin herää jonkun painajaisen jälkeen ovat sikäli onnellisia että voi huomata kaiken olleen vaan huonoa unta ja mitään minkä vuoksi äsken luuli itkevänsä ei oikesti tapahtunutkaan. Tänään heräsin puristamaan miestä tiekemmin kiinni itseeni. Olin nähnyt unta että mies sai tarpeekseen, joi kamalat kännit ja pussaili muita... Muuta en enää unesta muista kuin sen että itsin hysteerisesti ja tunsin tuskan. Onneksi kaikki oli vaan unta! :)