Tänne kun kun kirjotan, niin pidän tätä tavallaan päiväkirjajani... Taitaa yksi lukijoista tietää nimeni, muut eivät... Noo, noloa tai ei, en tiedä, en myönnä...

Olen pohtinut muutaman päivän syntymäpäivän ja häiden merkitystä, lähinnä itselleni... Häät ovat edelleen sellainen asia mitä en ole henkilöhohtaisesti saanut kokea, en morsiammena enkä liienmmin kaasonakaan.. Kuitenkin haaveenani olisi joskus olla se päivän prinsessa! Ja voisin veikata etten ole ainoa, tai oikeistaan toivoisin etten ole ainoa..

Päivän prissessana olisin mielelläni vain ja ainoastaan lähimpien ihmisten kanssa, pienesti mutta hyvin kauniisti... Sitä päivää olen paljon miettinyt, kuka ei? Saisin olla laitettavana, kauniina, päivän tähtenä ym. muuta. Ongelma taitaa olla siinä ettei minua ole kosittu, ja siinä etten minä tahdo kosia... Vanhollinen, juu, miksi, en tiedä!!!

Syntymäpäivä, se on kerran vuodessa mutta kuitenkin joka vuosi. Otan jostain ihmeen ja kumman syystä joka vuosi stressin siitä ettei kukaan muista minua, jaksa edes viestiä puhelimeen rustata, tai vaikka soittaa ja sanoa onnea! Yritän olla hyvä ystävä, en halua olla muuta. Haluan olla sellainen ystävä kun itse haluaisin että minulle oltaisiin. Pieni salainen haaveeni olisi että vaikka joku ystäväni yllättäisi minut ja veisi kakulle, ilmeisesti sekin on liian suuri haave...

Naurettavaa, eikö? Vai onko sittenkään? Saako aikuinen edelleen toivoa "kunnon" synttäreitä?????

Ei siinä mitään, kyllä minä tiedän että mies muistaa, lahjoin, sanoin ja teoin. Mutta kun olisi myös kiva että muutkin muistaisivat edes kerran vuodessa ystävää joka niin haluaisi olla ystävä! Isää ei kiinnosta, tuskin saan edes viestiä, ellen sitten facebookin kautta... Kiitos facebookille, minulla edes on jonkinnäköiset yhteydet isään...

Ah, mikä purkaus... Päiväkirjoilla taitaa sittenkin olla kuin ollakkin terapeuttinen vaikutus, olivat ne sitten paperilla tai ei... Kiitos ja anteeksi lapsellisuuteni...