Ensin sitä toivoo koko yhdeksän kuukauden ajan että aika vierähäisi mahdollisimman nopeasti ja se pieni kultainen nyytti olisi jo kainalossa, sitten kun se on, ollaan niin pökerryksissä tästä kaikesta ihanuudesta, väsymyksestä ja uudenlaisesta perheestä! Pian kun tuntuu että nyt ollaan siinä "oikeassa" arjessa, eli ollaan saatu kaikki toimimaan, huomaakin että se vauva ei enää olekkaan vauva. Se hermostuu jos sen ei anna "istua", se hermostuu jos sen kanssa ei hetkeen seurustele, se vaatiikin jo tuhdimpaa ruokaa.... Jos raskaus ei olisi niin haasteellista ollut, olisin luultavasti jo uuden vauvakuumeen partaalla, sillä kaikki ihana loppuu niin lyhyeen... Ja älkää nyt käsittäkö väärin, on ihanaa katsoa kun lapset kasvaa, kehittyy ja sutkauttelee ihania uusia juttuja MUTTA kun se vauva on jotain niin ainutlaatuista! Iso veikkakin jaksaa melkein päivittäin muistuttaa, varmasti lähinnä itselleen, että pian se vauva kasvaa!